Matkan melkein viimeisenä etappina meillä oli Gili Trawangan -saari. Saari on nykyisellään melkoinen turistirysä, mutta onneksi meidän majapaikkamme Gili Hideaway sijaitsi hieman syrjemmässä villisti rehottavien puskien keskellä. Saimme kaikki 4 mökkiä uima-altaineen omaan käyttöömme. Paikka oli varsin rauhaisa jos ei oteta lukuun metakkaa, mikä lähti saaren kukkojen ja hevosten yöllisistä keskusteluista (saattoi siihen osallistua jokunen sammakko ja liskokin toisinaan).
Gilin saarilla ei ole ollenkaan moottoriajoneuvoja ja liikenne hoituu joko hevoskärryillä, polkupyörällä tai kävellen. Me päätimme ottaa polkupyörät ja lähteä kiertämään saarta ympäri. Matkalla vastaan tuli ennen kaikkea kauniita maisemia ja mitä viihtyisämmän näköisiä rantabaareja. Reissu oli rankka johtuen paahtavasta auringosta ja tien paikoittaisesta huonosta kunnosta. Onneksi reitin varrelta löytyi virkistäviä mansikkadaiquireja.
En tiedä johtuiko juomista, ruuista, liian suuresta määrästä aurinkoa tai liian vähästä määrästä vettä, mutta täällä Gilillä me sairastelimme paljon. Sairastelujen vuoksi osa aktiviteeteistakin jäi suorittamatta, lähinnä Gilin puuhasteluihin kuuluivat sairastelujen lisäksi hieronnat, syömingit ja snorklailut. Unohtamatta tietenkään yöllistä uima-altaaseen pulahtamista kera Bintangin.
Gili oli tämän reissun paikoista ensimmäinen, missä törmäsimme myös muihin suomalaisiin. Ja ensimmäinen missä baarin pojat huutelevat suomeksi perään "mittä kuuluu". Johtunee siitä että saari on erityisesti eurooppalaisten suosiossa. Muita saaren erityispiirteitä ovat poliisien puute ja tästä johtuvat hämärän näköiset rantabaarit, joissa mainostettiin Magic Mushroomeja. Sienien lisäksi Gilillä on kasvava kulkukissaongelma. Kissoja siellä ja kissoja täällä, kissoja jokapuolella. Voi parkoja.
torstai 7. heinäkuuta 2011
Merenpohjaa kyntämässä
Aamupuhteeksi päätimme lähteä tarkastamaan Gilin hai -tilanteen. Jo valmiiksi hieman huonovointinen sukellustiimimme suuntasi Diversia -sukelluskeskuksen veneeseen divemasterimme Hermanin kanssa. Hermania oli meille kovasti kehuttu saaren taitavimpana oppaana.
Ensimmäinen kohteemme oli Sharkpoint. Jo pinnalta näimme suloisen kilpparin pohjalla etsimässä ruokaa. Ehdoton kohokohta kumminkin itselle olivat ne muutamat hait, jotka köllivät pohjalla melkoisen lähellä meitä. Toisen buddytiimin sairastuttua ensimmäisen sukelluksen jälkeen, me kumminkin jatkoimme vielä iltapäiväsukellukselle Hermanin kanssa. Suuntasimme Gili Airin pohjoisosaan, Hann's reefille. Iltapäivän saldo koostui skorpparikaloista, mureenoista, batfisheista, ravuista ja monenmoisista suloisista buffereista.
Seuraavana aamuna suoritettiin Halik, jossa oli koko matkalta voimakkaita virtauksia. Oppaamme tahtoi kovasti esitellä meille merenalaisia kummallisuuksia ja halusi ottaa kuvia kun pitelimme kädessä meritähteä. Kummastusta herätti myös hieman se, että Herman halusi meidän kääntelevän ja koskevan pehmeitä koralleja. Sukelluksen lopussa Hermanin paijauksen kohteeksi joutui seepia, joka ei tuntunut pistävän pahakseen pientä matkaa oppaamme sylissä.
Haiden näkemisestä innostuneena päätimme vielä viimeisenä sukellusaamuna suorittaa syväsukelluksen siinä toivossa, että päästäisiin vielä hieman lähemmäs ihmettelemään näiden omituisten tyyppien elämää. Aloitimme suorituksen vaikeimmalla tehtävällä, kun kouluttajamme pyysi meitä kirjoittamaan nimemme takaperin. Tämä meidän oli määrä suorittaa uudelleen 35 metrin syvyydessä, jotta huomaisimme, miten typpinarkoosi alkaa vaikuttaa suuremmissa syvyyksissä. Lisäksi katselimme miten värikartan punaiset sävyt muuttuivat pinnan alla ruskeiksi. Osana suoritusta katselimme myös rikotun kananmunan leijumista syvyyksissä, kun paine piti sen rikkomisen jälkeenkin kasassa. Kirjoitustehtävät jäivät meiltä suorittamatta kouluttajamme virhearvion vuoksi, olimme olleet syvällä jo liian pitkään löytämättä sopivaa paikkaa tehtävien suorittamiseksi. Haiden suhteen meillä kävi varsinainen tuuri, matalassa päässä sukeltajat olivat isolla joukolla pelästyttämässä hait tiehensä, jotka tulivat meidän vierelle pyörimään. Siinä niitä sitten ihmeteltiin läheltä.
Iltapäivän kohteeksi valittiin 10 vuotta sitten uponnut Bounty -hylky. Laivan ympärillä pyöri suuria parvia isohkoja kaloja. Laivan päälle oli kasvanut pehmeää ja kovaa korallia. Viimeinen sukellus tehtiin Aquaddiction nimisen sukelluskeskuksen kanssa. Omalta osaltani laitteet olivat varsin surkeassa kunnossa ja hieno sukelluskohde meni tämän takia hieman pilalle. Kohde oli kumminkin upea ja täysin erilainen kuin aikaisemmat kohteemme matkan aikana.
Ensimmäinen kohteemme oli Sharkpoint. Jo pinnalta näimme suloisen kilpparin pohjalla etsimässä ruokaa. Ehdoton kohokohta kumminkin itselle olivat ne muutamat hait, jotka köllivät pohjalla melkoisen lähellä meitä. Toisen buddytiimin sairastuttua ensimmäisen sukelluksen jälkeen, me kumminkin jatkoimme vielä iltapäiväsukellukselle Hermanin kanssa. Suuntasimme Gili Airin pohjoisosaan, Hann's reefille. Iltapäivän saldo koostui skorpparikaloista, mureenoista, batfisheista, ravuista ja monenmoisista suloisista buffereista.
Seuraavana aamuna suoritettiin Halik, jossa oli koko matkalta voimakkaita virtauksia. Oppaamme tahtoi kovasti esitellä meille merenalaisia kummallisuuksia ja halusi ottaa kuvia kun pitelimme kädessä meritähteä. Kummastusta herätti myös hieman se, että Herman halusi meidän kääntelevän ja koskevan pehmeitä koralleja. Sukelluksen lopussa Hermanin paijauksen kohteeksi joutui seepia, joka ei tuntunut pistävän pahakseen pientä matkaa oppaamme sylissä.
Haiden näkemisestä innostuneena päätimme vielä viimeisenä sukellusaamuna suorittaa syväsukelluksen siinä toivossa, että päästäisiin vielä hieman lähemmäs ihmettelemään näiden omituisten tyyppien elämää. Aloitimme suorituksen vaikeimmalla tehtävällä, kun kouluttajamme pyysi meitä kirjoittamaan nimemme takaperin. Tämä meidän oli määrä suorittaa uudelleen 35 metrin syvyydessä, jotta huomaisimme, miten typpinarkoosi alkaa vaikuttaa suuremmissa syvyyksissä. Lisäksi katselimme miten värikartan punaiset sävyt muuttuivat pinnan alla ruskeiksi. Osana suoritusta katselimme myös rikotun kananmunan leijumista syvyyksissä, kun paine piti sen rikkomisen jälkeenkin kasassa. Kirjoitustehtävät jäivät meiltä suorittamatta kouluttajamme virhearvion vuoksi, olimme olleet syvällä jo liian pitkään löytämättä sopivaa paikkaa tehtävien suorittamiseksi. Haiden suhteen meillä kävi varsinainen tuuri, matalassa päässä sukeltajat olivat isolla joukolla pelästyttämässä hait tiehensä, jotka tulivat meidän vierelle pyörimään. Siinä niitä sitten ihmeteltiin läheltä.
Iltapäivän kohteeksi valittiin 10 vuotta sitten uponnut Bounty -hylky. Laivan ympärillä pyöri suuria parvia isohkoja kaloja. Laivan päälle oli kasvanut pehmeää ja kovaa korallia. Viimeinen sukellus tehtiin Aquaddiction nimisen sukelluskeskuksen kanssa. Omalta osaltani laitteet olivat varsin surkeassa kunnossa ja hieno sukelluskohde meni tämän takia hieman pilalle. Kohde oli kumminkin upea ja täysin erilainen kuin aikaisemmat kohteemme matkan aikana.
keskiviikko 29. kesäkuuta 2011
Löllöttelyä ja kokkailua balilaiseen tapaan
Aamu alkoi normaaliin tapaan terassille kannetulla aamupalalla. Sää muutti hieman tämän päivän suunnitelmaa ja päätimme lähteä viettämään leppoisia hetkiä Verona Spa -hoitolaitokseen. Heikki jäi villaamme pitämään vapaapäivää ja me tytöt läksimme 4 tunnin sessioon, johon kuului paikallinen suosittu Lulur-hoito hierontoineen ja ihonkuorintoineen, ruusunlehtikylpy, kasvohoito sekä hiushoito hierontoineen. Omasta mielestä paras oli päähieronta, mutta muutkin olivat oikein tervetulleita. Olo oli rento ja ruumis täynnä mustelmia osalla porukasta. Hierojissa oli hieman eroja ja osa porukasta sai hivelyä kun toinen puoli murjottiin kunnolla. Ja tämä neljän tunnin lystihän maksaa täällä ainoastaan 24 euroa.
Rentoutunut olotila unohtui nopeasti kun tajusimme että nyt on tunnissa saatava ruokaa ja selviydyttävä majapaikkaamme, josta meitä ollaan tulossa hakemaan kokkikurssille. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä ja niinhän se ruoka tuli, meni mahaan ja paikalle ilmestyi auto joka toimitti meidät paikalle hyvissä ajoin.
Majapaikassa meitä odotti Wyan, joka kertoi olevansa hauska kaveri ja vei meidät ensin tutustumaan riisipeltoihinsa. Saimme kuulla enemmänkin Wyanin kotikylästä ja riisinviljelystä. Riisitietoiskun jälkeen meidät kutsuttiin Wyanin ja hänen vaimonsa Puspan kotiin. Siellä oli söpö koiruus ja talo oli muutenkin ihanan kotoisa. Balilainen pihapiiri eroaa huimasti meidän länsimaalaisten asumuksista. Täällä on erikseen kokoushuone (missä selvitetään kodin parisuhdeongelmat ja muut ristiriidat), häähuone (jonne morsiuspari suljetaan 24 tunniksi häiden jälkeen ja suku vahtii ettei pari poistu huoneesta), sukulaisten huoneet (Balilla ei koskaan kukaan asu yksin, yksinäiset asuvat suvun muiden jäsenten luona) ja tietysti itse perheen huoneisto. Sen lisäksi kodissa on temppeli. Keittiö ja ruokailutilat sijaitsivat ainakin tässä huushollissa ulkotiloissa. Sen lisäksi Puspalla ja Wyanilla oli kotonaan luomupuutarha, josta saimme lähes kaikki aineikset illalliseemme.
Kokkikurssilla oli meidän lisäksemme yksi pariskunta New Yorkista. Ensin pääsimme pilkkomaan monenmoisia tuttuja ja tuntemattomiakin kasviksia, sen jälkeen tutustuimme balilaiseen tehosekoittimeen ja aloimme miksailemaan aineksia keskenään. Lopputulos oli tämän reissun paras indonesialainen ruoka. Ähky tuli. Ruuan lisäksi parasta tässä kurssissa olivat itse pariskunta ja ympäristö. Hieno ilta oli. Yksi kalja maistui vielä huvilallamme, mutta sitten oli pakko mennä koisimaan.
Rentoutunut olotila unohtui nopeasti kun tajusimme että nyt on tunnissa saatava ruokaa ja selviydyttävä majapaikkaamme, josta meitä ollaan tulossa hakemaan kokkikurssille. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä ja niinhän se ruoka tuli, meni mahaan ja paikalle ilmestyi auto joka toimitti meidät paikalle hyvissä ajoin.
Majapaikassa meitä odotti Wyan, joka kertoi olevansa hauska kaveri ja vei meidät ensin tutustumaan riisipeltoihinsa. Saimme kuulla enemmänkin Wyanin kotikylästä ja riisinviljelystä. Riisitietoiskun jälkeen meidät kutsuttiin Wyanin ja hänen vaimonsa Puspan kotiin. Siellä oli söpö koiruus ja talo oli muutenkin ihanan kotoisa. Balilainen pihapiiri eroaa huimasti meidän länsimaalaisten asumuksista. Täällä on erikseen kokoushuone (missä selvitetään kodin parisuhdeongelmat ja muut ristiriidat), häähuone (jonne morsiuspari suljetaan 24 tunniksi häiden jälkeen ja suku vahtii ettei pari poistu huoneesta), sukulaisten huoneet (Balilla ei koskaan kukaan asu yksin, yksinäiset asuvat suvun muiden jäsenten luona) ja tietysti itse perheen huoneisto. Sen lisäksi kodissa on temppeli. Keittiö ja ruokailutilat sijaitsivat ainakin tässä huushollissa ulkotiloissa. Sen lisäksi Puspalla ja Wyanilla oli kotonaan luomupuutarha, josta saimme lähes kaikki aineikset illalliseemme.
Kokkikurssilla oli meidän lisäksemme yksi pariskunta New Yorkista. Ensin pääsimme pilkkomaan monenmoisia tuttuja ja tuntemattomiakin kasviksia, sen jälkeen tutustuimme balilaiseen tehosekoittimeen ja aloimme miksailemaan aineksia keskenään. Lopputulos oli tämän reissun paras indonesialainen ruoka. Ähky tuli. Ruuan lisäksi parasta tässä kurssissa olivat itse pariskunta ja ympäristö. Hieno ilta oli. Yksi kalja maistui vielä huvilallamme, mutta sitten oli pakko mennä koisimaan.
tiistai 28. kesäkuuta 2011
Reippaina käymme koskien alle
Ensimmäinen aamu Ubudissa ja taasen oli herätys kukonlaulun aikaan (mikä tosin tässä maassa voi tarkoittaa ihan mitä vuorokauden aikaa vain) ja silmät puoliummessa kömmimme pirssiin. Päivän ohjelmana oli uhmata pauhaavia koskia kumiveneessä roikkuen. Lähijoethan eivät meidän huimapäille kelvanneet, ja tarpeeksi haasteellinen koski löytyi Telaga joesta noin tunnin ajomatkan päästä. Matkalla pysähdyimme puutarhaan maistelemaan teetä ja kahvia. Sivettikissan kahvia emme maistelleet, mutta sivettikissapoloisen näimme pienoisessa häkissään - "for example only". Sivettikissan kahvi (kopi luwak) valmistetaan siis kahvipapuja syöneen kissan ulosteista. Nam.
Jännitys oli suuri, kun saavuimme koskelle, eikä sitä yhtään lievittänyt alustuksessa kerrottu tieto, että joka päivä jokunen onneton sinne kiviseen jorpakkoon pulahtaa. Mutta eipäs siinä sitten muu auttanut, kun rohkeina käydä koskea taltuttamaan. Alussa olivat komennot hukassa, ja mela sekä meloja olivat missä asennoissa sattuu. Nopeasti sitä kuitenkin oppi kyyristelemään oikeissa paikoissa ja meidän venetiimi meloikin lähes valonnopeudella (jostain syystä oppaamme huuteli että "forward paddling faster faster!") Ja kuinka ollakaan siinä huomasi, että tämähän on vallan hirmuisen hauskaa. Kaksituntisen höykytyksen paras yksittäinen kohta oli vesiputouksen alta melominen. Nelimetrinen putous taasen oli pienoinen pettymys - oli ohi niin nopeasti, että tuskin huomasi. Neljätoista kilometrisen reitin päätteeksi liekomärille, väsyneille ja onnellisille reissaajille tarjottiin vielä maukas kasvisateria ja sitten olikin aika palata villaan rentoutumaan.
Jännitys oli suuri, kun saavuimme koskelle, eikä sitä yhtään lievittänyt alustuksessa kerrottu tieto, että joka päivä jokunen onneton sinne kiviseen jorpakkoon pulahtaa. Mutta eipäs siinä sitten muu auttanut, kun rohkeina käydä koskea taltuttamaan. Alussa olivat komennot hukassa, ja mela sekä meloja olivat missä asennoissa sattuu. Nopeasti sitä kuitenkin oppi kyyristelemään oikeissa paikoissa ja meidän venetiimi meloikin lähes valonnopeudella (jostain syystä oppaamme huuteli että "forward paddling faster faster!") Ja kuinka ollakaan siinä huomasi, että tämähän on vallan hirmuisen hauskaa. Kaksituntisen höykytyksen paras yksittäinen kohta oli vesiputouksen alta melominen. Nelimetrinen putous taasen oli pienoinen pettymys - oli ohi niin nopeasti, että tuskin huomasi. Neljätoista kilometrisen reitin päätteeksi liekomärille, väsyneille ja onnellisille reissaajille tarjottiin vielä maukas kasvisateria ja sitten olikin aika palata villaan rentoutumaan.
maanantai 27. kesäkuuta 2011
Pieni Suojis matkalla suureen maailmaan
Nyt on maailmalla yksi kilpikonna enemmän onneaan etsimässä ja vahvistamassa paikallista kilpparikantaa. Pienokainen oli syntynyt sukelluskeskuksemme yhteydessä sijaitsevassa kilpikonnien suojelukeskuksessa Balin Pemuteranissa, jossa tehdään arvokasta työtä kilppareiden suojelemiseksi yhteistyössä paikallisen kalastusjärjestön kanssa. Kilppareiden suojeluprojektissa tehdään lahjoitusvaroin töitä kalastusverkkoihin joutuneiden kilppareiden auttamiseksi ja takaisin mereen vapauttamiseksi, syötäväksi joutuvien munien pelastamiseksi (paikallisten ihmisten ja kulkukoirien herkkua) ja erityisesti kilppareiden arvostuksen lisäämiseksi.
Lähtöpäivän aamuna marssimme siis jälleen kerran suojelukeskukseen kilppareita tapaamaan. Keskuksessa oli sillä hetkellä yksi aikuinen jättikokoinen kalastusverkkoon tarttunut kilppari sekä useita kymmeniä ja paria eri rotuista munista kuoriutunutta pienokaista, jotka kaikki olivat valmiina mereen vapautettavaksi. Erityisesti pikkuiset olivat hilpeä näky altaissa lillutellessaan, aikuinen astetta surullisempi kokoonsa nähden pienessä altaassa nököttäessään. Vapauttamisesta maksettava korvaus menee osin kalastajille/järjestölle, osin suojeluprojektin kuluihin.
Nappasimme siis vesialtaasta yhden pikkukaverin ja marssimme kohti rantaa. Aluksi pikkuinen vaikutti jähmettyneen paikoilleen, kun asetimme sen rantahiekalle. Vaikka kuinka tökimme sitä pepusta ja näytimme mihin suuntaan sen tulisi matkata, ei liikettäkään. Mielessä ehti käydä, että kuinkahan tuollainen noin pieni pystyy muka pärjäämään maailmalla. Mutta kun asetimme sen hieman lähemmäs merta niin, että aallot yltivät hipaisemaan pienen konnan käpäliä, johan alkoi tapahtumaan. Joka kerran aallon koskettaessa sitä alkoi kova sutiminen eteenpäin, eikä aikaakaan kun uusi pieni ystävämme pääsi tarpeeksi syvälle aallon vietäväksi ja pois näköpiiristämme. Saimme vielä mukaamme diplomin kiitoksena kilppareiden auttamisesta, johon merkitsimme lahjoittajaksi tiimimme nimen Suojakertoimet eli konnakaverin nimeksi tuli sitten tuttavallisesti Suojis. Jäimme sitten vaan toivomaan, että Suojis pärjää hyvin maailmalla!
Aamuisen liikuttavan tapahtuman ja hierontojen jälkeen vilkutimme hyvästiksi ihanalle rantakohteelle ja kilppareille, ja suuntasimme upeiden vuoristomaisemien ja Mundukin vesiputoksen kautta kohti Balin keskiosaa, Ubudia.
sunnuntai 26. kesäkuuta 2011
Paniikkia paratiisissa
Ennen matkaa lupauduin testaamaan rajojani ja fobioitani kokeilemalla laitesukellusta. Tilaisuus koitti, kun pääsimme Jaavalta Balin puolelle Pemuteraniin. Kanssamatkustajat lupailivat, ettei kokeilusukelluksessa tarvitse käytännössä itse tehdä eikä tietää mitään. Mutta eihän se niin mennyt.
Napakka ohjaajamme Amanda piti meille Minnan kanssa ensin teoriaoppitunnin ja antoi neljä tehtävää: veden alla pitäisi pystyä tyhjentämään maski, ottaa suukappale pois ja laittaa takaisin sekä ottaa suukappale pois ja käyttää sukelluskaverin varasuukappaletta. Neljättä en tältä istumalta muista. Meidän oppilaiden jännitys nousi entisestään. Ai, meidän pitää ihan oikeasti tietää ja tehdäkin jotain.
Seuraavaksi laitteet ja räpylät niskaan ja mereen. Ensimmäinen kerta veden alla meni haukkoessa henkeä ja pienen paniikin noustessa. Taisi siinä merivettä mennä nenään ja nieluun ja kaikkialle. Tuli pakottava tarve nousta pinnalle vetämään nenällä happea. Amanda oletti, että kun pinnan alle mennään, siellä pysytään. Se ei oikein sopinut yhteen oppimistahdin kanssa. Maskiin tottuminen vei aikansa samoin kuin laitteen kautta hengittäminen. Olo oli kuin ensimmäisiä kertoja jumppatunneilla. Jos siellä eivät kädet ja jalat kulkeneet synkassa, nyt vaati äärimmäistä ponnistelua ja kuivaharjoittelua tajuta, mikä merkitys on nenästä ulos hengittämisellä, nenästä sisään hengittämisellä ja suun kautta hengittämisellä. Ja mitä tehdä missäkin järjestyksessä. Muista hienouksista puhumattakaan - niistä en edelleenkään tiedä mitään. Muutaman pyrskimisen ja panikoimisen jälkeen hengitys veden alla alkoi sujua rauhallisemmin. Myös maskin tyhjennys vedestä nenäuloshengityksellä onnistui molemmilta oppilailta, joten saatoimme jatkaa oppituntia. Sovimme Amandan kanssa, että käymme katsomassa koralleja ja kaloja, ja kokeilemme loppujen tehtävien suorittamista sen jälkeen.
Amanda ohjasi meitä eteenpäin. Se mahtoi olla näky. Kaksi sen kummemmin syvyyden säätelyyn ja vartalon hallintaan kykenemätöntä oppilasta, joista piti käytännössä pitää kiinni koko reilun 30 minuutin sukelluksen ajan. Minnalla ongelmana oli vuotava maski, minulla korvat. Vähän väliä tökin ohjaajaa käteen ja osoittelin korviini, koska niihin sattui. Amanda ohjasi meitä sen jälkeen heti ylöspäin. Reissulla näimme kivannäköisiä kaloja, mieleen jäi ainakin yksi pyöreä kelta-valko-musta kala ja violetti äyriäinen, jonka Amanda kaiveli korallista esiin.
Sukelluksen loppuminen oli helpotus. Oli se sen verran extremeä, että hippusen vähempikin olisi riittänyt. Myöhemmin Amanda kertoi, että olimme käyneet huimassa *vink vink* neljän metrin syvyydessä.
Amanda yritti vielä matalissa vesissä, jos noviisit olisivat kyenneet kokeilemaan suukappaleen poistoa, ja muiden tehtävien suorittamista. Se ei enää onnistunut. Allekirjoittaneella oli vettä nenässä ja Minnalla veti suonta jalasta. Olimme molemmat kuitenkin voittaneet itsemme. Ehkä tehtävät hoituvat myöhemmin.
Napakka ohjaajamme Amanda piti meille Minnan kanssa ensin teoriaoppitunnin ja antoi neljä tehtävää: veden alla pitäisi pystyä tyhjentämään maski, ottaa suukappale pois ja laittaa takaisin sekä ottaa suukappale pois ja käyttää sukelluskaverin varasuukappaletta. Neljättä en tältä istumalta muista. Meidän oppilaiden jännitys nousi entisestään. Ai, meidän pitää ihan oikeasti tietää ja tehdäkin jotain.
Seuraavaksi laitteet ja räpylät niskaan ja mereen. Ensimmäinen kerta veden alla meni haukkoessa henkeä ja pienen paniikin noustessa. Taisi siinä merivettä mennä nenään ja nieluun ja kaikkialle. Tuli pakottava tarve nousta pinnalle vetämään nenällä happea. Amanda oletti, että kun pinnan alle mennään, siellä pysytään. Se ei oikein sopinut yhteen oppimistahdin kanssa. Maskiin tottuminen vei aikansa samoin kuin laitteen kautta hengittäminen. Olo oli kuin ensimmäisiä kertoja jumppatunneilla. Jos siellä eivät kädet ja jalat kulkeneet synkassa, nyt vaati äärimmäistä ponnistelua ja kuivaharjoittelua tajuta, mikä merkitys on nenästä ulos hengittämisellä, nenästä sisään hengittämisellä ja suun kautta hengittämisellä. Ja mitä tehdä missäkin järjestyksessä. Muista hienouksista puhumattakaan - niistä en edelleenkään tiedä mitään. Muutaman pyrskimisen ja panikoimisen jälkeen hengitys veden alla alkoi sujua rauhallisemmin. Myös maskin tyhjennys vedestä nenäuloshengityksellä onnistui molemmilta oppilailta, joten saatoimme jatkaa oppituntia. Sovimme Amandan kanssa, että käymme katsomassa koralleja ja kaloja, ja kokeilemme loppujen tehtävien suorittamista sen jälkeen.
Amanda ohjasi meitä eteenpäin. Se mahtoi olla näky. Kaksi sen kummemmin syvyyden säätelyyn ja vartalon hallintaan kykenemätöntä oppilasta, joista piti käytännössä pitää kiinni koko reilun 30 minuutin sukelluksen ajan. Minnalla ongelmana oli vuotava maski, minulla korvat. Vähän väliä tökin ohjaajaa käteen ja osoittelin korviini, koska niihin sattui. Amanda ohjasi meitä sen jälkeen heti ylöspäin. Reissulla näimme kivannäköisiä kaloja, mieleen jäi ainakin yksi pyöreä kelta-valko-musta kala ja violetti äyriäinen, jonka Amanda kaiveli korallista esiin.
Sukelluksen loppuminen oli helpotus. Oli se sen verran extremeä, että hippusen vähempikin olisi riittänyt. Myöhemmin Amanda kertoi, että olimme käyneet huimassa *vink vink* neljän metrin syvyydessä.
Amanda yritti vielä matalissa vesissä, jos noviisit olisivat kyenneet kokeilemaan suukappaleen poistoa, ja muiden tehtävien suorittamista. Se ei enää onnistunut. Allekirjoittaneella oli vettä nenässä ja Minnalla veti suonta jalasta. Olimme molemmat kuitenkin voittaneet itsemme. Ehkä tehtävät hoituvat myöhemmin.
Fenix-kanat nousevat tuhkasta
Juhannuspäivän aamuna lähdimme katsomaan auringonnousua Bromon tulivuorelle. Purkautuessaan se olisi ollut isoin näkemämme juhannuskokko. Olimme aamulla reippaina kello 2:30, mutta opastamme ei näkynyt. Soitin ja selvisi, että lähtö on vasta tunnin päästä. Pitää muistaa lukusanojen kanssa täällä päin näyttää aina sormilla kyseinen luku. Ei kun ottamaan tirsat.
Klo 3:30 pakkauduimme kahteen maastoautoon ja lähdimme kiipeämään moottorivoimin rinnettä ylös. Olimme saaneet edellisenä päivänä hengityssuojaimet, ja ne piti vulkaanisen tuhkan vuoksi pistää jo tässä vaiheessa päähän. Albiino kirurgijoukkomme pysähtyi parkkipaikalle, missä paikallisten kauppiaiden joukko teki aktiivista myyntityötä yrittäen tunkea ovista ja ikkunoista autoon. Pimeässä se tuntui uhkaavalta.
Luikahdimme autosta ulos ja rinnettä ylös, kunnes huomasimme että parissa kilometrissä henki ei kulje kuin maratoonatessa meren pinnan tasolla. Pysähdyimme haukkaamaan happea kirurginmaskit nenällä ja nousimme taas muutaman metrin. Tätä toistaessamme vaaroja, hurjia pudotuksia ja loukkaantumisriskejä täynnä olevaa polkua meidät ohitti lukuisia seurueita, joista yksi oli suomalainen. Aamukin alkoi jo sarastaa..
Lopetimme taipaleen ennen aikojamme, kun sopiva tasanne löytyi, emmekä pystyneet sietämään reitin vaarallisuutta. Huippukirurgit palelivat tasanteella tovin ennen auringon ilmestymistä. Ehdimme ottamaan filmillisen jos toisenkin kuvia. Osa kuvista päätyi oppaamme Sugengin eli "Totalmetal Aiditin" kotialbumiin.
Valon syleillessä meitä ja Bromon tulivuorta lähdimme laskeutumaan alas. Polulla oli kuulemma sortumisten vuoksi tapana muuttaa reittiään, ja tämän vuoksi harhauduin itse laskeutumaan parin metrin pystysuoran pätkän pölyttäen vaatteeni ja kameralaukkuni huolellisesti. Olen varma, että olimme nousseet jotain muuta kautta. Alhaalla pakkauduimme autoon pölyä niellen ja ajoimme hotelliin siistiytymään ja aamiaiselle. Kokko jäi näkemättä.
Jätimme Bromon pölyt taaksemme ja lähdimme 6 tunnin taipaleelle kohti satamaa, josta otimme laivakyydin Balille.
Klo 3:30 pakkauduimme kahteen maastoautoon ja lähdimme kiipeämään moottorivoimin rinnettä ylös. Olimme saaneet edellisenä päivänä hengityssuojaimet, ja ne piti vulkaanisen tuhkan vuoksi pistää jo tässä vaiheessa päähän. Albiino kirurgijoukkomme pysähtyi parkkipaikalle, missä paikallisten kauppiaiden joukko teki aktiivista myyntityötä yrittäen tunkea ovista ja ikkunoista autoon. Pimeässä se tuntui uhkaavalta.
Luikahdimme autosta ulos ja rinnettä ylös, kunnes huomasimme että parissa kilometrissä henki ei kulje kuin maratoonatessa meren pinnan tasolla. Pysähdyimme haukkaamaan happea kirurginmaskit nenällä ja nousimme taas muutaman metrin. Tätä toistaessamme vaaroja, hurjia pudotuksia ja loukkaantumisriskejä täynnä olevaa polkua meidät ohitti lukuisia seurueita, joista yksi oli suomalainen. Aamukin alkoi jo sarastaa..
Lopetimme taipaleen ennen aikojamme, kun sopiva tasanne löytyi, emmekä pystyneet sietämään reitin vaarallisuutta. Huippukirurgit palelivat tasanteella tovin ennen auringon ilmestymistä. Ehdimme ottamaan filmillisen jos toisenkin kuvia. Osa kuvista päätyi oppaamme Sugengin eli "Totalmetal Aiditin" kotialbumiin.
Valon syleillessä meitä ja Bromon tulivuorta lähdimme laskeutumaan alas. Polulla oli kuulemma sortumisten vuoksi tapana muuttaa reittiään, ja tämän vuoksi harhauduin itse laskeutumaan parin metrin pystysuoran pätkän pölyttäen vaatteeni ja kameralaukkuni huolellisesti. Olen varma, että olimme nousseet jotain muuta kautta. Alhaalla pakkauduimme autoon pölyä niellen ja ajoimme hotelliin siistiytymään ja aamiaiselle. Kokko jäi näkemättä.
Jätimme Bromon pölyt taaksemme ja lähdimme 6 tunnin taipaleelle kohti satamaa, josta otimme laivakyydin Balille.
perjantai 24. kesäkuuta 2011
No mutta kuka pikkuinen se sieltä häkistä kurkistaa!
Ghara chakra luksushotellista ehdimme nauttia harmillisen vähän. Kokematta jäivät hieronnat ja kuorinnat, mutta uima-altaaseen sentään ehdimme pikaisesti aamiaisen jälkeen pulahtamaan ennen kuin oli taasen aika pelata matkalaukkutetristä ja istua jo tutuksi tulleeseen minibussiin. Ennen Malangista poistumista menninkäistä muistuttava oppaamme halusi näyttää meille hieman kaupunkia. Sarjassamme "Tätä en välttämättä olisi halunnut nähdä: Pahan Mielen Markkinat" eli eläintori. Paikallisen uskomuksen mukaan lintuhäkki ovenpielessä tuottaa onnea. Markkinoiden linnut eivät kovin onnellisilta näyttäneet - toisen epäonni (ja kurjuus ja kärsimys) lienee toisen onni. Karmaisevilta näyttivät pois heitetyt "pilaantuneet tavarat" eli kuolleet linnut kasoissaan. Kovin kauaa ei mieli tehnyt tuijotella häkkeihin tungettuja kissoja, koiria, apinoita ja pupuja, eli eikun nasta lautaan ja vinhaa vauhtia huristelemaan pitkin Indonesian motareita. Kuuden tunnin ja vajaan sadan kilometrin matkan jälkeen saavuimmekin sitten Bromolle. Korkealle. Hyvin hyvin korkealle. Siellä oli kylmä. Kovin kovin kylmä. Eihän siinä sitten muu auttanut kuin ostaa pipo päiväntasaajalta. Vaikka näin juhannusaaton kunniaksi saimmekin perisuomalaisen juhannussään, jouduimme jättämään railakkaan juhlinnan väliin. Seuraavan aamun vuorellekipuamisen lähtöaika kun oli jo aamuyöstä kello puoli kolme. Tai siis niinhän me luulimme...
Sairauskertomus
Diengin vuoristoalueella nousi pieni kuume, joka ilmeisesti koveni yötä kohti houreisesta olostani päätellen. Päätin pitää vapaapäivän. Jätin Kratonin ja vesipalatsin väliin ja uskaltauduin illalla katsomaan varjonukkeja. Seuraavana päivänä kuume oli onneksi ohi, kun lähdimme ajamaan kohti itäistä Jaavaa. Mitään muita oireita kuumeesta ei tullut, mutta tilalla on vauhdittunut ruuansulatus. Lisäksi automatkan aikana sain jonkun ötökän puremia 20 kappaletta lyhyelle matkalle käsivarteen. Epäilen, että purrun käden puoleisella vierustoverilla on kirppuja. Katsotaan kuka tänään on saanut puremia, kun muutimme auton istumajärjestystä.
Julkkismeininkiä Prambananin temppeleillä
Tänään meillä oli taas aikanen herätys. Mansikkahillolla varustetut paahtoleivät odottivat meitä terassilla kun heräsimme ja niiden jälkeen olikin aika hypätä minibussiin koko päiväksi. Oppaanamme toimii keijukasvoinen kuiskaillen puhuva poitsu, jolla on enemmän tukkaa kun meillä yhteensä.
Pysähdyimme matkan varrella Prambananin temppelialueelle kiertelemään pariksi tunniksi. Tämä oli ehkä hienoin temppelialue tähän mennessä. Sää oli erittäin hikinen ja auringon lisäksi suomalaisen jurottajakansan on välillä vaikeaa olla ahdistumatta näistä aurinkoisista ja ylisosiaalisista indonesialaisista, jotka ovat erittäin kiinnostuneita mustatukkaisista valkonaamoista ja haluavat kaikki yhteiskuvan omaan kotialbumiinsa näiden kummajaisten kanssa. Seisahtuminen minuutiksi temppelin varjoon aiheuttaa välillä massahysterian, lapset kaivavat esiin kameraa ja kännykkää, äidit vauvojensa kanssa tulevat viereen seisomaan, isät sysäävät poikiaan samaan kuvaan. Tältäköhän se tuntuisi olla rokkitähtenä? Pienen seisoskelun jälkeen ympärillä on lauma ihmisiä kuvaamassa ja pällistelemässä. Olemme selvästikin suurempi nähtävyys kun nämä temppelin rauniot. Valokuvien lisäksi paikalliset haluavat jutella. He tulevat usein kysymään että saanko kävellä tässä rinnalla ja harjoitella englannin puhumista. Kivaahan tuo kaikki on, mutta välillä suomalaisen jöröjukan otsalle nousee hikipisarat ja tekee mieli mennä piiloon maakuoppaan.
Loput päivästä kului auton kyydissä ja olimme perillä vasta myöhään illalla. Matkaa Malangiin ei ole kovinkaan pitkästi, mutta ruuhkat ovat valtavia ja ajonopeus on ehkä keskimäärin 50 km/h. Siinähän se 10 h sitten helposti hurahti. Onneksi hoteli oli ihana ja siellä oli tyyny ja peitto. Kerrankin saa nukkua ilman aikaista aamuherätystä. Kroohpyyh.
Pysähdyimme matkan varrella Prambananin temppelialueelle kiertelemään pariksi tunniksi. Tämä oli ehkä hienoin temppelialue tähän mennessä. Sää oli erittäin hikinen ja auringon lisäksi suomalaisen jurottajakansan on välillä vaikeaa olla ahdistumatta näistä aurinkoisista ja ylisosiaalisista indonesialaisista, jotka ovat erittäin kiinnostuneita mustatukkaisista valkonaamoista ja haluavat kaikki yhteiskuvan omaan kotialbumiinsa näiden kummajaisten kanssa. Seisahtuminen minuutiksi temppelin varjoon aiheuttaa välillä massahysterian, lapset kaivavat esiin kameraa ja kännykkää, äidit vauvojensa kanssa tulevat viereen seisomaan, isät sysäävät poikiaan samaan kuvaan. Tältäköhän se tuntuisi olla rokkitähtenä? Pienen seisoskelun jälkeen ympärillä on lauma ihmisiä kuvaamassa ja pällistelemässä. Olemme selvästikin suurempi nähtävyys kun nämä temppelin rauniot. Valokuvien lisäksi paikalliset haluavat jutella. He tulevat usein kysymään että saanko kävellä tässä rinnalla ja harjoitella englannin puhumista. Kivaahan tuo kaikki on, mutta välillä suomalaisen jöröjukan otsalle nousee hikipisarat ja tekee mieli mennä piiloon maakuoppaan.
Loput päivästä kului auton kyydissä ja olimme perillä vasta myöhään illalla. Matkaa Malangiin ei ole kovinkaan pitkästi, mutta ruuhkat ovat valtavia ja ajonopeus on ehkä keskimäärin 50 km/h. Siinähän se 10 h sitten helposti hurahti. Onneksi hoteli oli ihana ja siellä oli tyyny ja peitto. Kerrankin saa nukkua ilman aikaista aamuherätystä. Kroohpyyh.
keskiviikko 22. kesäkuuta 2011
Temppeleitä ja teatteria
Aamuherätys tuli tuttuun tyyliin torvien soidessa ja lentokoneiden huristellesssa hotellin yli. Aamupalan jälkeen lähdettiin kävelemään Kratonin suuntaan. Palatsialueessa ei juurikaan ylellisyyttä huomannut, varsin vaatimattomat puitteet, kun odotti enemmän kullan kimallusta ja loistokkuutta. Kokemusta saattoi "hieman häiritä" se, ettei ollut opastusta ja täällä ei myöskään tunneta englanninkielisiä opaskylttejä.Talvipalatsin jälkeen suunnattiin Tamansari -vesipalatsiin. Paahtavassa helteessä kuninkaaliset uima-altaat näyttivät ehkä houkuttelevemmilta ja hienommilta kuin loppujen lopuksi olivatkaan. Paikallisten pappojen pisneksiä tuettiin ottamalla riksakyyti vesipalatsilta batiikkimarkkinoille. Tästä ilosta maksettiin turistihinnan lisäksi tuntuva lisämaksu kun poloiset papat joutuivat sillä tavalla meidän takia raatamaan...hävetti.
Illalla lähdettiin tutustumaan paikalliseen bravuuriin, varjonukketeatteriin. Nuket oli valmistettu puhvelin nahasta, ja yhden nuken valmistus saattoi kestää kuukaudesta puoleen vuoteen. Kaikki tehtiin alusta loppuun käsityönä ja teatteriryhmään kuului kokonaisuudessaan 25 ihmistä. Esityksestä ei juuri olisi ymmärtänyt ilman, että tarinaan tutustui etukäteen, mutta esitys oli taidokkaasti tehty. Hullut japanilaiset tohottajat olivat teatterissa jo nähtävyys sinänsä.
Loppuillan eväisiin kuului Bintang ja parin tunnin yöunet, näillä jaksaakin istua seuraavan päivän autossa Malangiin.
tiistai 21. kesäkuuta 2011
Borobudur ja Diengin alue
Ensimmäinen kokonainen päivä Yogyakartassa kului tehokkaasti 15 tuntia kestävällä retkellä. Lähtö koitti ennen aamuneljää, kun hotellista buukatut kuskit veivät meidät Borobuduriin katsomaan auringonnousua. Ylhäällä olevalle näköalatasanteelle vei tie, jonka molemmin puolin oli taloja kanoineen ja kukkoineen. Nousuamme säesti sieltä täältä kajahtava kukkojen kailotus. Näköalatasanteelta oli hienot näkymät kohti sumun täyttämää laaksoa. Taustalla siinsi Merapi-tulivuori vieruskavereineen. Kukkokuorojen laulu kuului jostain alhaalta. Pikku hiljaa valo lisääntyi ja aurinko nousi. Samalla vuori peittyi sumun taakse, kukot hiljenivät ja oikeat linnut pääsivät ääneen.
Auringonnousua seurasi vierailu Borobudurin valtavalla temppelillä. Seuranamme siellä oli lähinnä sankat joukot koululaisia. Temppelin tsekkailumme hieman häiriintyi, kun koululaiset pysähtyivät tuijottamaan ja nappaamaan kuvia kännyköillään. Rohkeimmat pyysivät yhteiskuviin. Kuvamme kaunistavat nyt monen indonesialaisen lapsen kännykkää. Opas sanoi, että olemme heille kuin taiteilijoita tai näyttelijöitä. Oliko tässä 15 minuutin "kuuluisuutemme"?
Auringonnousua ja temppeliäkin vaikuttavammat näkymät tarjosi matka parin kilometrin korkeuteen Diengin alueelle. Matkan varrella oli kyliä ja lopun tilan veivät taidokkaasti pengerretyt viljelmät. Korkeuserot ja jyrkänteet hirvittivät, mutta olivat samalla uskomattoman upeita. Diengissä kävimme katsomassa Pengilon-järven, Arjuha-temppelin rauniot ja Sikidangin kraaterin, joka oli näistä elämyksillisin - eikä vähiten hajun vuoksi. Kraaterin lähiympäristö oli täynnä laavaa ja ihastuttava pistävä käyneen kananmunan eli rikin haju kulkeutui puuskittain tuulen mukana. Kraaterissa kiehui metalliselta näyttävä vesi, jonka päällä kiersi sankka savu.
Auringonnousua seurasi vierailu Borobudurin valtavalla temppelillä. Seuranamme siellä oli lähinnä sankat joukot koululaisia. Temppelin tsekkailumme hieman häiriintyi, kun koululaiset pysähtyivät tuijottamaan ja nappaamaan kuvia kännyköillään. Rohkeimmat pyysivät yhteiskuviin. Kuvamme kaunistavat nyt monen indonesialaisen lapsen kännykkää. Opas sanoi, että olemme heille kuin taiteilijoita tai näyttelijöitä. Oliko tässä 15 minuutin "kuuluisuutemme"?
Auringonnousua ja temppeliäkin vaikuttavammat näkymät tarjosi matka parin kilometrin korkeuteen Diengin alueelle. Matkan varrella oli kyliä ja lopun tilan veivät taidokkaasti pengerretyt viljelmät. Korkeuserot ja jyrkänteet hirvittivät, mutta olivat samalla uskomattoman upeita. Diengissä kävimme katsomassa Pengilon-järven, Arjuha-temppelin rauniot ja Sikidangin kraaterin, joka oli näistä elämyksillisin - eikä vähiten hajun vuoksi. Kraaterin lähiympäristö oli täynnä laavaa ja ihastuttava pistävä käyneen kananmunan eli rikin haju kulkeutui puuskittain tuulen mukana. Kraaterissa kiehui metalliselta näyttävä vesi, jonka päällä kiersi sankka savu.
maanantai 20. kesäkuuta 2011
Marjan laukun ihmeelliset seikkailut
Jos elämään ei saa jännitystä tarpeeksi sillä, että lentää toiselle puolelle maapalloa ja juoksentelee siinä ohessa lentokentillä koneenvaihtojen perässä kieli vyön alla, niin viimeistään matkatavaroiden hukkuminen takaa kyllä kipristyksiä vatsanpohjaan.
Kahden koneenvaihdon ja 26 tunnin lentojen jälkeen kakkosryhmämme pääsi onnellisesti perille Jakartaan, mutta kun muut matkalaiset poimivat laukkunsa hakupisteestä, sai meikäläinen todeta oman pakaasinsa jääneen jonnekin matkan varrelle. Voihan rähmä.
Siispä tutustumaan jakartalaisiin lentokenttäviranomaisiin. Katoamisilmoitusta täytettäessä laukku jäljitettiin illalla Jakartaan laskeutuvaan Lufthansan koneeseen ja sen luvattiin saapuvan hotelliimme illan kuluessa. Kun laukku ei sitten tarmokkaasta odottamisesta huolimatta ilmestynyt, alkoi mielenkiintoinen ruljanssi.
Menen kysymään laukkuani hotellimme respasta. Ei laukkua. Pyydän respan virkailijaa soittamaan Mr. Yayatille, joka oli ystävällisesti jättänyt numeronsa omaan kappaleeseeni katoamisilmoitusta. Numero ei ole käytössä. Uusi yritys. Ei tulosta. Respan työntekijä soittaa kentän Lost&Foundin yleiseen numeroon. Ei vastausta.
Jatkan soittelua annettuihin numeroihin koko illan. Ei käytössä, ei vastausta. Seuraavana päivänä laukkua ei näy. Lähdemme shoppailemaan kaupungille, ja jätän yhteystietoni respaan. Ei soittoa. Ostan jättimäisestä, jäätävän kylmäksi ilmastoidusta ostoskeskuksesta itselleni uusiksi lähes koko laukun sisällön: sandaalit, toppeja, hameita. Onneksi olin pakannut välttämättömät tarvikkeet käsimatkatavaroihin, joten en joutunut aivan pulaan ensimmäisenä iltana.
Heikki kaivaa jostain kivenkolosta numeron Jakartan kentän turisti-infoon. Soitan siihen, jospa sitä kautta saisi yhteyden Lost&Foundiin. Ei vastausta. Yritän lukuisia kertoja uudestaan. Ei vastausta. Äitini soittaa Suomessa Finnairille kysyäkseni tavaroideni perään, mutta heidän tietonsa loppuvat Helsingistä Frankfurtiin matkanneeseen koneeseen. Kukaan ei tunnu tietävän, missä pakaasini matkaa. Alan sopeutua ajatukseen, että lomailen ilman kamppeitani.
Toisen päivän iltana Jakartassa respan työntekijä saa lopulta yhteyden löytötavaratoimistoon. Laukku ei ollut saapunut Lufthansan koneella, mutta ei hätää, se olisi kyllä tulossa tänä iltana jollakin toisella lennolla. Se toimitettaisiin kyllä sitten heti hotelliimme.
Ilta kuluu. Ei laukkua. Seuraavana päivänä poppoomme oli lähdössä sisäisellä lennolla Yogyakartaan, joten matkatavaroiden löytymiselle alkoi kasaantua hiukan paineita. Soittelen vuoron perään Lost&Foundiin ja turisti-infoon. Ei vastausta.
Lähtöaamu koittaa. Laukkua ei näy. Respan reipas työntekijä Indri soittaa vielä kerran löytötavaratoimistoon, ja tällä kertaa puhelimeen vastataan. Mr Yayat kertoo, että laukku on löytynyt ja se on tulossa hotelliimme. Ilahdun, mutta pyydän Indriä kertomaan hänelle, että ei lähetä laukkua minnekään, koska olemme itse juuri tulossa lentokentälle. Saan vielä itse luurin ja pyydän englantia heikosti puhuvalta Mr. Yayatilta, että pitäisi laukkuni löytötavarapisteessä. Sanon asian moneen kertaan. Pyydän vielä Indriä kertomaan asian uudestaan bahasa indonesiaksi. Indri sulkee puhelimen ja kertoo löytötavaratoimistosta luvatun, että laukku odottaa nyt minua lentokentällä.
Kentällä muut menevät sisäisten lentojen terminaaliin, minä ja Heikki saapuvien terminaaliin etsimään reittiä löytötavarapisteeseen. Mitään opasteita ei näy. Ruuhkaisessa aulassa vartija neuvoo meidät rakennuksen alakertaan. Alakerrassa virkailija ei päästä meitä sisään, vaan käskee mennä takaisin ylös. Ravaamme hautovassa kuumuudessa portaita ylös ja alas. Yläkerrassa vartija lopulta laskee meidät jonon ohi lähtöalueelle, josta sumplimme itsemme henkilökunnan hissillä alempaan kerrokseen. Lopulta löytötavaratoimisto löytyy. Tapaamme Mr Yayatin, joka iloisesti kertoo meille, että laukkuhan on lähetetty hotelliimme juuri hetki sitten. Mitä me siis kentällä enää teimme? Miksemme vain menisi ja kirjautuisi hotelliimme sisään?
Yritämme kertoa, että olemme jo lähdössä Jakartasta ja boardingiimme on aikaa enää puolisen tuntia. Toimiston työntekijät alkavat soitella ympäriinsä. ja puhuvat paljon ja nopeasti. Istumme Heikin kanssa tuoleilla ja tunnemme itsemme kohtalaisen pöljiksi, koska millään, mitä sanomme tai teemme, ei tunnu olevan suurta vaikutusta näihin tyyppeihin. Jees jees vaan!
Lopulta meidän on pakko lähteä lennolle. Miia soittelee toisesta terminaalista ja hoputtaa meitä check-iniin. Juoksemme lentokenttäbussille jätettyämme Yogyakartan hotellimme yhteystiedot Lost&Foundiin ja kiristettyämme Mr Yayatilta kohtalaisen selkokielisen lupauksen siitä, että laukkuni lähetettäisiin perässämme sinne.
Saapuessamme Yogyakartaan olen jo mielessäni heittänyt tavaroilleni hyvästit. Käymme kuitenkin vielä jättämässä yhteystietomme pienen lentokentän Air Asian palvelupisteeseen.
Illemmalla uuteen hotelliimme tulee soitto Jakartan hotellista: laukkuni on saapunut sinne. Siis Jakartan hotelliin. Tässä vaiheessa kukaan seurueestamme ei voi enää kuin kiljahdella epäuskosta. Jakartan hotellin henkilökunta palauttaa laukkuni lentokentälle. Uusi soitto kertoo, että pakaasi on nyt laitettu iltakoneella kohti Yogyakartaa.
Kun illalla hotellimme soitetaan lentokentältä, että laukku on saapunut, en enää usko mitään, mitä minulle kerrotaan. Hotellin ystävällinen henkilökunta järjestää minulle ja Heikille kuitenkin kyydin kentälle, jotta voisimme mennä tarkistamaan tilanteen. Kuljettaja luotsaa meidät ihmispaljouksien läpi oikeaan paikkaan, vie piskuiseen toimistoon ja pyytää odottamaan. Sitten hän katoaa. Kukaan muu huoneessa ei puhu englantia. Istumme ja odotamme.
Kuljettajamme ilmestyy esiin ja kertoo, että lento on laskeutunut ja tavarat ovat hihnalla. Kasvavan jännityksen vallassa seuraan häntä enkä ole uskoa silmiäni, kun kauan kaivattu laukkuni putkahtaa esiin. Jumpe! Voiko tämä olla totta!
Kun halaan maailman turuilla seikkaillutta laukkuani, meitä avustanutta kuljettajaa naurattaa kovasti. Yhteistä kieltä meillä ei ole, mutta hän kyllä tajuaa ilahtumiseni määrän. Heikki nappaa vielä kuvan muistoksi.
Kahden koneenvaihdon ja 26 tunnin lentojen jälkeen kakkosryhmämme pääsi onnellisesti perille Jakartaan, mutta kun muut matkalaiset poimivat laukkunsa hakupisteestä, sai meikäläinen todeta oman pakaasinsa jääneen jonnekin matkan varrelle. Voihan rähmä.
Siispä tutustumaan jakartalaisiin lentokenttäviranomaisiin. Katoamisilmoitusta täytettäessä laukku jäljitettiin illalla Jakartaan laskeutuvaan Lufthansan koneeseen ja sen luvattiin saapuvan hotelliimme illan kuluessa. Kun laukku ei sitten tarmokkaasta odottamisesta huolimatta ilmestynyt, alkoi mielenkiintoinen ruljanssi.
Menen kysymään laukkuani hotellimme respasta. Ei laukkua. Pyydän respan virkailijaa soittamaan Mr. Yayatille, joka oli ystävällisesti jättänyt numeronsa omaan kappaleeseeni katoamisilmoitusta. Numero ei ole käytössä. Uusi yritys. Ei tulosta. Respan työntekijä soittaa kentän Lost&Foundin yleiseen numeroon. Ei vastausta.
Jatkan soittelua annettuihin numeroihin koko illan. Ei käytössä, ei vastausta. Seuraavana päivänä laukkua ei näy. Lähdemme shoppailemaan kaupungille, ja jätän yhteystietoni respaan. Ei soittoa. Ostan jättimäisestä, jäätävän kylmäksi ilmastoidusta ostoskeskuksesta itselleni uusiksi lähes koko laukun sisällön: sandaalit, toppeja, hameita. Onneksi olin pakannut välttämättömät tarvikkeet käsimatkatavaroihin, joten en joutunut aivan pulaan ensimmäisenä iltana.
Heikki kaivaa jostain kivenkolosta numeron Jakartan kentän turisti-infoon. Soitan siihen, jospa sitä kautta saisi yhteyden Lost&Foundiin. Ei vastausta. Yritän lukuisia kertoja uudestaan. Ei vastausta. Äitini soittaa Suomessa Finnairille kysyäkseni tavaroideni perään, mutta heidän tietonsa loppuvat Helsingistä Frankfurtiin matkanneeseen koneeseen. Kukaan ei tunnu tietävän, missä pakaasini matkaa. Alan sopeutua ajatukseen, että lomailen ilman kamppeitani.
Toisen päivän iltana Jakartassa respan työntekijä saa lopulta yhteyden löytötavaratoimistoon. Laukku ei ollut saapunut Lufthansan koneella, mutta ei hätää, se olisi kyllä tulossa tänä iltana jollakin toisella lennolla. Se toimitettaisiin kyllä sitten heti hotelliimme.
Ilta kuluu. Ei laukkua. Seuraavana päivänä poppoomme oli lähdössä sisäisellä lennolla Yogyakartaan, joten matkatavaroiden löytymiselle alkoi kasaantua hiukan paineita. Soittelen vuoron perään Lost&Foundiin ja turisti-infoon. Ei vastausta.
Lähtöaamu koittaa. Laukkua ei näy. Respan reipas työntekijä Indri soittaa vielä kerran löytötavaratoimistoon, ja tällä kertaa puhelimeen vastataan. Mr Yayat kertoo, että laukku on löytynyt ja se on tulossa hotelliimme. Ilahdun, mutta pyydän Indriä kertomaan hänelle, että ei lähetä laukkua minnekään, koska olemme itse juuri tulossa lentokentälle. Saan vielä itse luurin ja pyydän englantia heikosti puhuvalta Mr. Yayatilta, että pitäisi laukkuni löytötavarapisteessä. Sanon asian moneen kertaan. Pyydän vielä Indriä kertomaan asian uudestaan bahasa indonesiaksi. Indri sulkee puhelimen ja kertoo löytötavaratoimistosta luvatun, että laukku odottaa nyt minua lentokentällä.
Kentällä muut menevät sisäisten lentojen terminaaliin, minä ja Heikki saapuvien terminaaliin etsimään reittiä löytötavarapisteeseen. Mitään opasteita ei näy. Ruuhkaisessa aulassa vartija neuvoo meidät rakennuksen alakertaan. Alakerrassa virkailija ei päästä meitä sisään, vaan käskee mennä takaisin ylös. Ravaamme hautovassa kuumuudessa portaita ylös ja alas. Yläkerrassa vartija lopulta laskee meidät jonon ohi lähtöalueelle, josta sumplimme itsemme henkilökunnan hissillä alempaan kerrokseen. Lopulta löytötavaratoimisto löytyy. Tapaamme Mr Yayatin, joka iloisesti kertoo meille, että laukkuhan on lähetetty hotelliimme juuri hetki sitten. Mitä me siis kentällä enää teimme? Miksemme vain menisi ja kirjautuisi hotelliimme sisään?
Yritämme kertoa, että olemme jo lähdössä Jakartasta ja boardingiimme on aikaa enää puolisen tuntia. Toimiston työntekijät alkavat soitella ympäriinsä. ja puhuvat paljon ja nopeasti. Istumme Heikin kanssa tuoleilla ja tunnemme itsemme kohtalaisen pöljiksi, koska millään, mitä sanomme tai teemme, ei tunnu olevan suurta vaikutusta näihin tyyppeihin. Jees jees vaan!
Lopulta meidän on pakko lähteä lennolle. Miia soittelee toisesta terminaalista ja hoputtaa meitä check-iniin. Juoksemme lentokenttäbussille jätettyämme Yogyakartan hotellimme yhteystiedot Lost&Foundiin ja kiristettyämme Mr Yayatilta kohtalaisen selkokielisen lupauksen siitä, että laukkuni lähetettäisiin perässämme sinne.
Saapuessamme Yogyakartaan olen jo mielessäni heittänyt tavaroilleni hyvästit. Käymme kuitenkin vielä jättämässä yhteystietomme pienen lentokentän Air Asian palvelupisteeseen.
Illemmalla uuteen hotelliimme tulee soitto Jakartan hotellista: laukkuni on saapunut sinne. Siis Jakartan hotelliin. Tässä vaiheessa kukaan seurueestamme ei voi enää kuin kiljahdella epäuskosta. Jakartan hotellin henkilökunta palauttaa laukkuni lentokentälle. Uusi soitto kertoo, että pakaasi on nyt laitettu iltakoneella kohti Yogyakartaa.
Kun illalla hotellimme soitetaan lentokentältä, että laukku on saapunut, en enää usko mitään, mitä minulle kerrotaan. Hotellin ystävällinen henkilökunta järjestää minulle ja Heikille kuitenkin kyydin kentälle, jotta voisimme mennä tarkistamaan tilanteen. Kuljettaja luotsaa meidät ihmispaljouksien läpi oikeaan paikkaan, vie piskuiseen toimistoon ja pyytää odottamaan. Sitten hän katoaa. Kukaan muu huoneessa ei puhu englantia. Istumme ja odotamme.
Kuljettajamme ilmestyy esiin ja kertoo, että lento on laskeutunut ja tavarat ovat hihnalla. Kasvavan jännityksen vallassa seuraan häntä enkä ole uskoa silmiäni, kun kauan kaivattu laukkuni putkahtaa esiin. Jumpe! Voiko tämä olla totta!
Kun halaan maailman turuilla seikkaillutta laukkuani, meitä avustanutta kuljettajaa naurattaa kovasti. Yhteistä kieltä meillä ei ole, mutta hän kyllä tajuaa ilahtumiseni määrän. Heikki nappaa vielä kuvan muistoksi.
Jakarta - kerjäläisiä ja Versacea
Sukellusryhmä ja kakkosmatkalaiset tapasivat Jakartassa Arcadia-hotellissa lauantaina. Jos haluaa kokea aasialaisen miljoonakaupungin, jossa slummit ja ökyelämä näkyvät katukuvassa, Jakarta on yksi vaihtoehto. Tai no, korjataan: tässä tapauksessa ökyily oli suljettuna Chanelia ja Versacea (ja myös ihan perus Zaraa yms.) myyviin tavarataloihin. Jakartasta jäivät päällimmäisenä mieleen: slummihökötykset ja slummin keskellä ollut huvipuisto minimaailmanpyörineen (nähtynä taksin ikkunasta matkalla hotellille); laihat, töpöhäntäiset kisuliinit, jotka kävivät hämärän laskettua katugrillien jämien kimppuun; autojen välissä puikkelehtivien mopojen paljous - nelihenkinen perhe mahtuu sujuvasti mopon kyytiin, lasten kypäröistä viis; hotellimme lähellä ollut Melly's-baari - voin suositella; Samarra - hieno hämärä (opiumluolamainen, sanoo Lonely Planet), kehuttu ravintola, jonka tempeh-vartaat tosin dominoivat liikaa useimpien (naiset) valitsemaa indonesialaista ateriaa; kerjäläismies, jonka pahannäköisestä säärestä puuttui pala; vammainen kerjäläislapsi; kerjäävä nainen, jolla vauva ja parivuotias tyttö (ja jonka kohtasin heti sen jälkeen, kun olin taas taivastellut yhtä kulkukissaa ja haaveillut kulkukissojen ruokkimisesta); paikallisella Transjakarta-bussilla ajo Kotalle: sulloutuminen täyteen bussiin, kaikki ne tuijotukset…; Kota - entisestä loistostaan rapistuneita taloja, kulkukissaa rapsutteleva mies (järkkärikamera selässä, varmaan turisti), takana slummioloja, jätteitä täynnä oleva joki, tunne, että oltiin vähän väärällä alueella; missä aurinko? - Ilmeisesti saasteiden takana.
Jakarta oli ensikertalaiselle hieno nähdä, mutta kiva sieltä oli päästä poiskin.
Jakarta oli ensikertalaiselle hieno nähdä, mutta kiva sieltä oli päästä poiskin.
lauantai 18. kesäkuuta 2011
Saapuminen Jakartaan
Eilinen päivä meni matkustellessa. Sukellusryhmä matkusti Manadosta Jakartaan ja toinen ryhmä suomesta samaan paikkaan. Amerikkalaisista ruokaketjuista näyttää tulevan tapa, sillä ensimmäinen ryhmä päätyi juusto- ja suklaahimoissaan Cheesecake Factoryyn syömään. Komeat pizzat, juustokakut ja pirtelöt saatiin alas, vaikka työstä se kävi.
Ähkyinen ryhmämme lähti tapaamaan juuri Suomesta tullutta porukkaa hotellille ja passitimme heidät ruokailemaan samalla kun itse kävimme pakollisella päiväsuihkulla. Suihkunraikkaana lähdimme oluelle Molly'siin hotellimme viereen.
Tänään sunnuntaina meillä on suunnitelmissa käydä katselemassa nähtävyyksiä tai ainakin ostoksilla. Toisen ryhmän matkalaukuista yksi on jäänyt matkalle, ja vielä tänäänkin sen sijaintia selvitellään.
Ähkyinen ryhmämme lähti tapaamaan juuri Suomesta tullutta porukkaa hotellille ja passitimme heidät ruokailemaan samalla kun itse kävimme pakollisella päiväsuihkulla. Suihkunraikkaana lähdimme oluelle Molly'siin hotellimme viereen.
Tänään sunnuntaina meillä on suunnitelmissa käydä katselemassa nähtävyyksiä tai ainakin ostoksilla. Toisen ryhmän matkalaukuista yksi on jäänyt matkalle, ja vielä tänäänkin sen sijaintia selvitellään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)