Kahden koneenvaihdon ja 26 tunnin lentojen jälkeen kakkosryhmämme pääsi onnellisesti perille Jakartaan, mutta kun muut matkalaiset poimivat laukkunsa hakupisteestä, sai meikäläinen todeta oman pakaasinsa jääneen jonnekin matkan varrelle. Voihan rähmä.
Siispä tutustumaan jakartalaisiin lentokenttäviranomaisiin. Katoamisilmoitusta täytettäessä laukku jäljitettiin illalla Jakartaan laskeutuvaan Lufthansan koneeseen ja sen luvattiin saapuvan hotelliimme illan kuluessa. Kun laukku ei sitten tarmokkaasta odottamisesta huolimatta ilmestynyt, alkoi mielenkiintoinen ruljanssi.
Menen kysymään laukkuani hotellimme respasta. Ei laukkua. Pyydän respan virkailijaa soittamaan Mr. Yayatille, joka oli ystävällisesti jättänyt numeronsa omaan kappaleeseeni katoamisilmoitusta. Numero ei ole käytössä. Uusi yritys. Ei tulosta. Respan työntekijä soittaa kentän Lost&Foundin yleiseen numeroon. Ei vastausta.
Jatkan soittelua annettuihin numeroihin koko illan. Ei käytössä, ei vastausta. Seuraavana päivänä laukkua ei näy. Lähdemme shoppailemaan kaupungille, ja jätän yhteystietoni respaan. Ei soittoa. Ostan jättimäisestä, jäätävän kylmäksi ilmastoidusta ostoskeskuksesta itselleni uusiksi lähes koko laukun sisällön: sandaalit, toppeja, hameita. Onneksi olin pakannut välttämättömät tarvikkeet käsimatkatavaroihin, joten en joutunut aivan pulaan ensimmäisenä iltana.
Heikki kaivaa jostain kivenkolosta numeron Jakartan kentän turisti-infoon. Soitan siihen, jospa sitä kautta saisi yhteyden Lost&Foundiin. Ei vastausta. Yritän lukuisia kertoja uudestaan. Ei vastausta. Äitini soittaa Suomessa Finnairille kysyäkseni tavaroideni perään, mutta heidän tietonsa loppuvat Helsingistä Frankfurtiin matkanneeseen koneeseen. Kukaan ei tunnu tietävän, missä pakaasini matkaa. Alan sopeutua ajatukseen, että lomailen ilman kamppeitani.
Toisen päivän iltana Jakartassa respan työntekijä saa lopulta yhteyden löytötavaratoimistoon. Laukku ei ollut saapunut Lufthansan koneella, mutta ei hätää, se olisi kyllä tulossa tänä iltana jollakin toisella lennolla. Se toimitettaisiin kyllä sitten heti hotelliimme.
Ilta kuluu. Ei laukkua. Seuraavana päivänä poppoomme oli lähdössä sisäisellä lennolla Yogyakartaan, joten matkatavaroiden löytymiselle alkoi kasaantua hiukan paineita. Soittelen vuoron perään Lost&Foundiin ja turisti-infoon. Ei vastausta.
Lähtöaamu koittaa. Laukkua ei näy. Respan reipas työntekijä Indri soittaa vielä kerran löytötavaratoimistoon, ja tällä kertaa puhelimeen vastataan. Mr Yayat kertoo, että laukku on löytynyt ja se on tulossa hotelliimme. Ilahdun, mutta pyydän Indriä kertomaan hänelle, että ei lähetä laukkua minnekään, koska olemme itse juuri tulossa lentokentälle. Saan vielä itse luurin ja pyydän englantia heikosti puhuvalta Mr. Yayatilta, että pitäisi laukkuni löytötavarapisteessä. Sanon asian moneen kertaan. Pyydän vielä Indriä kertomaan asian uudestaan bahasa indonesiaksi. Indri sulkee puhelimen ja kertoo löytötavaratoimistosta luvatun, että laukku odottaa nyt minua lentokentällä.
Kentällä muut menevät sisäisten lentojen terminaaliin, minä ja Heikki saapuvien terminaaliin etsimään reittiä löytötavarapisteeseen. Mitään opasteita ei näy. Ruuhkaisessa aulassa vartija neuvoo meidät rakennuksen alakertaan. Alakerrassa virkailija ei päästä meitä sisään, vaan käskee mennä takaisin ylös. Ravaamme hautovassa kuumuudessa portaita ylös ja alas. Yläkerrassa vartija lopulta laskee meidät jonon ohi lähtöalueelle, josta sumplimme itsemme henkilökunnan hissillä alempaan kerrokseen. Lopulta löytötavaratoimisto löytyy. Tapaamme Mr Yayatin, joka iloisesti kertoo meille, että laukkuhan on lähetetty hotelliimme juuri hetki sitten. Mitä me siis kentällä enää teimme? Miksemme vain menisi ja kirjautuisi hotelliimme sisään?
Yritämme kertoa, että olemme jo lähdössä Jakartasta ja boardingiimme on aikaa enää puolisen tuntia. Toimiston työntekijät alkavat soitella ympäriinsä. ja puhuvat paljon ja nopeasti. Istumme Heikin kanssa tuoleilla ja tunnemme itsemme kohtalaisen pöljiksi, koska millään, mitä sanomme tai teemme, ei tunnu olevan suurta vaikutusta näihin tyyppeihin. Jees jees vaan!
Lopulta meidän on pakko lähteä lennolle. Miia soittelee toisesta terminaalista ja hoputtaa meitä check-iniin. Juoksemme lentokenttäbussille jätettyämme Yogyakartan hotellimme yhteystiedot Lost&Foundiin ja kiristettyämme Mr Yayatilta kohtalaisen selkokielisen lupauksen siitä, että laukkuni lähetettäisiin perässämme sinne.
Saapuessamme Yogyakartaan olen jo mielessäni heittänyt tavaroilleni hyvästit. Käymme kuitenkin vielä jättämässä yhteystietomme pienen lentokentän Air Asian palvelupisteeseen.
Illemmalla uuteen hotelliimme tulee soitto Jakartan hotellista: laukkuni on saapunut sinne. Siis Jakartan hotelliin. Tässä vaiheessa kukaan seurueestamme ei voi enää kuin kiljahdella epäuskosta. Jakartan hotellin henkilökunta palauttaa laukkuni lentokentälle. Uusi soitto kertoo, että pakaasi on nyt laitettu iltakoneella kohti Yogyakartaa.
Kun illalla hotellimme soitetaan lentokentältä, että laukku on saapunut, en enää usko mitään, mitä minulle kerrotaan. Hotellin ystävällinen henkilökunta järjestää minulle ja Heikille kuitenkin kyydin kentälle, jotta voisimme mennä tarkistamaan tilanteen. Kuljettaja luotsaa meidät ihmispaljouksien läpi oikeaan paikkaan, vie piskuiseen toimistoon ja pyytää odottamaan. Sitten hän katoaa. Kukaan muu huoneessa ei puhu englantia. Istumme ja odotamme.
Kuljettajamme ilmestyy esiin ja kertoo, että lento on laskeutunut ja tavarat ovat hihnalla. Kasvavan jännityksen vallassa seuraan häntä enkä ole uskoa silmiäni, kun kauan kaivattu laukkuni putkahtaa esiin. Jumpe! Voiko tämä olla totta!
Kun halaan maailman turuilla seikkaillutta laukkuani, meitä avustanutta kuljettajaa naurattaa kovasti. Yhteistä kieltä meillä ei ole, mutta hän kyllä tajuaa ilahtumiseni määrän. Heikki nappaa vielä kuvan muistoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti